Tollisko

SUOMI 100 VUOTTA

Minun Suomeni

Olen pieni tyttö. Makaan kotini tuvassa laidasta vedettävässä puusängyssä olkipatjalla. On kesä ja ulkona kuuma hellepäivä. Minulla on tulirokko, minulla on laihassa tytön kehossani hellettä. Ja kipua kurkussa.

Kotipitäjäni ainoa terveydenhuoltoihminen on diakonissa, joka tekee kotikäyntejä sairaitten luo. Hänellä on myös sairaanhoitajan koulutus. Joka päivä hän tulee luokseni ja penslaa kurkkuani, sivellen sinne linnunsulalla ruskeaa jodiliuosta. Ei ollut penisilliiniä, eikä muitakaan antibiootteja. Mutta oli lämpöä ja aitoa auttamisen tahtoa huokuva ihminen, jonka pelkkä läsnäolo jo helpotti.

 Äiti tulee iltalypsyltä ja tuo juotavakseni tuoretta, apilalta maistuvaa lehmän maitoa. Nielen sitä, vaikka jokainen kulaus tekee kipeää. Äiti sivelee työn kovettamalla kädellään hiuksiani ja viilentää otsaani kylmällä pyyheliinalla.

  Isä tulee heinäpellolta, istuu vuoteeni reunalle ja taputtelee peitteen läpi pitkäksi venähtäneitä jalkojani. Hänellä on yllään flanellipaita, vaikka on kesähelle, hihat ylös rullalle käärittynä.

-          Joko sinulla on parempi olo, isä kysyy ääni huolta tulvillaan.

Minä sairastan tulirokkoa neljä kesäistä viikkoa, mutta paranen. Vanhemmillani on takana sodasta elävänä selvitty, kaikin puolin raskas aika. Heillä on lapsistaan, omista vanhemmistaan ja koko kyläyhteisöstä välittäminen itsestään selvyys osana jokapäiväistä elämää.

Mummo makaa pikkukamarissa olkipatjavuoteellaan. Hän on täyttänyt kahdeksankymmentäkaksi vuotta. Hänen oikea puoli kehostaan on halvaantunut. Äitini hoitaa mummoa, on juuri pessyt ja kuivittanut. Ei silloin ollut vaippoja, oli vain sanomalehtiä, joita äiti kasasi mummon hurstilakanan alle. Äiti tuo mummolle höyryävää, tuoretta kahvia. Hän kampeaa mummon istualleen vuoteen reunalle ja juottaa anopille tämän lempijuomaa. Mummon kasvoilla on autuas ilme.

Miksi kerron näitä muistoja lapsuudestani? Ehkä siksi, etten voi olla vertailematta nykyistä aikaa kokemaani lapsuusaikaan. Totta on tietysti sekin, että aika kultaa muistoja.

Lapsuuteni ihmiset olivat tyytyväisiä huolimatta kaikesta niukkuudesta ja kovasta raatamisesta sen jokapäiväisen leivän eteen. Olivat nähneet paljon kauheampaa. Olivat kokeneet, mitä on taistella henkensä, lastensa, kotiensa ja isänmaansa puolesta. Miltei jokainen oli katsellut tavalla taikka toisella, kuolemaa silmästä silmään. Se antoi perspektiiviä vapaana olemisen elämään.

On kesäinen sunnuntaipäivä vuonna 2016. Kuljen suuressa puistossa, keskellä mahtavan kokoisia lehtipuita ja kukkivia pensaita. Paikka on kuin pienoisparatiisi. Ympärilläni on satamäärin ihmisiä.

Kaikilla on kädessään kännykät, siis soittorasiat. Ihmiset tuijottavat noita laatikoita, kävelevät pahki toisiaan, koska eivät voi irrottaa katsettaan lähinnä olevaan lähimmäiseen. Seuraa sarja kirosanoja. Meni hukkaan joku Pokemon siitä kädessä olevasta rasiasta.

Toisessa puistossa on ihmisiä nurmikolla huopien päällä istuen, iltapäivän kuumuudessa piknikillä. On minun lapset ja sinun lapset, sekä uuden yhteisen onnen merkiksi saatu yhteinen lapsi. Lapset kinaavat, kuka ehtii siepata viimeiset sipsit rapisevasta isosta pussista. Isä ja äiti tyhjentävät viimeisen valkkaripullon.

-          Voi, voi, huomenna on taas arki, kumpi vie lapset päivähoitoon? Siis kumman vuoro, sinun -

 vai minun? Äiti kysyy ja ojentaa tatuoinneilla koristellut säärensä huovalle.

Viereisellä leirillä kuuluu radiosta uutislähetys. Maahamme on tullut rajan ylitse satamäärin pakolaisia, Irakista, Syyriasta, Afganiasta. Sotaa ovat pakoon lähteneet. Kuoleman pelko on ajanut ihmiset liikkeelle hinnalla millä hyvänsä. Kauhu on jokaisen kasvoille kivettynyt.

-          Vittu, saatana, mutakuonot, helvettiäkö ne tänne tulevat. Piknikillä istuva nuoriso aloittaa –

isoäänisen sadatuksen uutisointia kuunnellessaan.  Siinä mellastuksen lomassa tyhjenee useampi oluttölkki ja siihen ne jäävät, reunustamaan upeasti kukkivaa ruusupuskaa.

Tänä päivänä meidän vanhuksemme makaavat hoivakodeissaan omissa lokeroissaan, tuijottavat kattoon ja odottavat, että joku aukaisee oven ja tulee lähelle. Tai vielä parempaa, nostaa istumaan ja juttelee niitä näitä pitkän tovin. Tuo jopa ruokaa. Tuo jopa leipää.

Vaikka ei ole pulaa enää mistään raaka-aineista, eivät määrärahat riitä, että ruispellot aikoinaan ojittaneet ihmiset saisivat vanhuutensa päivinä leipää syödäkseen. Rahanvirrat ohjataan johonkin tuottavaan, kuten ulkomaan osakkeisiin jne. Eiväthän ikä-ihmiset enää tuota mitään, päinvastoin ovat yhteiskunnalle iso kuluerä. Siksi heidän ruoka-annoksiaankin voi huoletta minimoida.

Jotkut vanhat elävät vielä omissa kodeissaan, mutta viranomaisten huollon varassa. Kotihoito pyörähtää katsomassa, vieläkö ihminen on elossa. Valtio nitistää näitä käsipareja kiihtyvässä tahdissa.

Tällainen on minun Suomeni tänä päivänä. Tunnen olevani kahden maan kansalainen. Toinen on lapsuuteni maailma, josta lapseni ja heistä seuraava sukupolvi ei tiedä mitään, tarinoita kuuntelevat satuina. Toinen on nykyinen aika, jossa elän ja ihmettelen, onko lähimmäinen sukupuuttoon kuollut ihmislaji.