Lauantai aprillipäivä 2017


Olin Joukon luona eilen miltei koko päivän. Illalla kotiutuessani  kämpilleni näin punaista niin, etten sitten muuta nähnytkään.
Osastolla oli kaaos. Henkilömitoitus nollilla, kun osa oli sairastunut, eikä ketään saatu tilalle. Viikonloppuisin on kuulemma huono saada lomittajia. Sen sijaan oli lauma opiskelijoita. Tulevia sisar hento valkoisia. Siellä ne seisoivat tumput suorina ja kellon lähestyessä puolta päivää, kyselivät, joko voivat mennä syömään. Juuri silloin, kun asukkaitten ruokailu alkoi.
Muistelin omaa opiskeluani. Miten piti heti kättelyssä alkaa töihin vanhemman parina.
Nyt ei esimerkiksi saa nostaa  vanhusta tuolilta kukaan muu kuin koulutettu hoitaja. Ei opiskelija, ei keittiöihminen, ei kieltä opiskelemassa oleva henkilö, ei kolmannen sektorin ihminen. Ei olla apuna toisella puolella käsivartta.
Mihin hittoon on järjen käyttö hoitotyöstä kadonnut? Sehän tapetaan jo ammattikoulutuksessa, jos sitä on edes sinne mennessä ollut.
 Sitten on pariskunta, jossa vaimo on yli 80, tulee joka päivä rollaattorilla pyörätuolissa istuvan miehensä luokse syöttämään häntä. Hoivaan oli pitänyt puoliso luovuttaa muutama kuukausi takaperin, kun oli itseltä sydän pettänyt. Mutta siihen asti olivat selvinneet  kahdestaan kotona. Ei ollut ketään sanomassa, että et saa auttaa miestä tuolilta vuoteeseen. Välillä olivat olleet molemmat lattialla yhdessä voimien pettäessä.
Omia kokemuksia on myös tästä asiasta kirjan verran. Monta lääkärissä käyntiä on ollut, jossa mies on pitänyt saada tutkimuspöydälle makaamaan. Lääkäri on seisonut vieressä hansikoidut kädet koholla ja katsonut päältä, kun olen raahannut halkotukkikankean mieheni tuolilta ylös ja pöydälle makaamaan. Olisi mieli tehnyt potkaista sitäkin miltei kaksimetristä lekuria joka toljotti vierellä ja kysyi, että onnistuuko?
Sitten on niitäkin, hentoja naislääkäreitä, jotka ovat ensinnä siirtoapuna ja vasta sen jälkeen suojaavat kätensä.
Mitähän Sote tuonee tähän hoitokulttuurin vajeeseen?